Mega's Metal Asylum interviews

Kitaravirtuoosina tunnetun Jeff Watersin johtama Annihilator julkaisi maaliskuun puolen välin tienoilla uuden ”Waking the Fury” albuminsa. Orkesteri on 15-vuotisen uransa aikana kokenut niin hyviä kuin huonojakin aikoja ja kulkenut alkuaikojen lähes kullalla silattujen teiden kautta kuoppaisille kärrypoluille. Uusimman levyn myötä yhtye tuntuu löytäneen tiensä takaisin metallin valtatielle ja on kiihdyttämässä koneensa huippunopeuteensa. Kuljettaja Jeff Waters valmiina ohitukseen.

Haastattelun aluksi onnittelen herraa 36-vuotis syntymäpäivän (13.2.1966) johdosta, joka oli vain parisen viikkoa ennen haastattelun tapahtumahetkeä. Tiedustelin Jeffiltä miltä oikein tuntuu olla vuoden vanhempi ja kuinka ajat ovat muuttuneet vuosien saatossa.
- Täytin tosiaan 36 vuotta parisen viikkoa sitten ja eihän tässä enää mikään parikymppinen olla. Toisaalta taas jos mietit bändejä kuten Judas Priest, Scorpions jne. ukot noissa bändeissä alkavat olla 40-50 vuotiaita joten mikäs hätä minulla tässä on. Olen vuosien saatossa ehtinyt julkaisemaan aika monta levyä ja tässä on vielä paljon aikaa julkaista uusia levyjä ennen kuin täytän 45 vuotta. Voisi kait sanoa, että olen urani puolen välin tienoilla.
- Vaikka debyyttimme tulikin vasta –89, olemme periaatteessa olleet olemassa kolmella eri vuosikymmenellä. Olen vuosien saatossa havainnoinut monen eri trendin ja tyylin tulevan ja menevän. Minä olen vain tehnyt sivusta havaintoja näistä eri bändeistä ja tyyleistä, koska Annihilatorilla ei varsinaisesti ole ollut niiden kanssa mitään tekemistä. On aika uskomatonta huomata. kuinka lyhyessä ajassa koko heavy metal on kehittynyt ja muuttunut. Voin pitää itseäni varsin onnekkaana ihmisenä, että minulla on aina ollut pieni mutta kova fanijoukko varsinkin Euroopassa ja Aasiassa joka on mahdollistanut bändin selviämisen vaikeidenkin taloudellisten aikojen yli. Ja tämä kaikki on ollut vielä hauskaa hommaa. Voin vain istua säveltämässä ja soittelemassa, eikä minun tarvitse miettiä sitä mitä muut bändit tai levy-yhtiöt tekevät ja mikä milloinkin on trendikästä.
- Muistan kun olin vuoden 1987 tienoilla Vancouverissa yrittäen kasata ensimmäistä demoani diilin saamiseksi ja ensimmäisen ”Alice in Hell” levyn julkaisemiseksi. Tuohon aikaan lähes joka klubilla oli aina joku metallibändi soittamassa joko AC/DC, Judas Priest covereita tai omia kappaleitaan. 90-luvulle tultaessa kaikki nuo bändit hävisivät ja keikkojen saaminen ainakin täällä Kanadan länsiosissa oli todella vaikeata. Amerikkalaiset bändit yrittivät tulla tänne soittamaan, mutta monia keikkoja peruttiin vähäisen lipunmyynnin takia. Näin aikanaan 80-luvulla Judas Priestin soittavan täällä 15000-20000 yleisölle areenoilla ja 90-luvulla he soittivat klubikeikkoja 1500 hengelle. Asiat näyttävät kuitenkin menneen parempaan suuntaan, sillä viime kesänä näin Panteran ja Slayerin soittavan areenakeikan n. 15000 ihmisille, mikä on todella hyvä saavutus sillä radiosta ei Slayerin viisuja paljoa kuulu.
Tässä vaiheessa haastattelua äidymme molemmat kehumaan Slayeriä ja varsinkin viime vuonna näkemiämme keikkoja.
- Olen todella innostunut Slayeristä. On hienoa nähdä heidän vieläkin olevan täysillä mukana kuviossa tekemässä todella raskasta ja aggressiivista musiikkia. Oli todella mahtavaa nähdä heidän soittavan livenä 15000 ihmiselle ja potkivan kaikkien perseitä. Siinä todella tunti adrenaliinin virtaavan kropassaan ja se antoi minulle ja Annihilatorille paljon uutta puhtia. Tänä päivänä ei ole kovinkaan monta bändiä, jotka olisivat aloittaneet 80-luvulla ja olisivat yhä mukana kuvioissa tekemässä todella raskasta kamaa hehkuttaa Jeff.
- Tuossa pari viikkoa sitten olin taas kerran katsomassa Slayeriä eräällä klubilla, jossa heillä oli kaksi loppuunmyytyä keikkaa peräkkäisinä iltoina. Suurin osa yleisöstä tuntui koostuvan alle parikymppisistä lippalakkipäisistä lökäpöksyistä jotka eivät tunnistaneet puoliakaan biiseistä Reign in Bloodin klassikoista puhumattakaan. Hyvä asiahan se on Slayerille, että porukkaa tulee katsomaan ja että he myyvät hyvin levyjä. Muistelisinkin Kerry Kingin sanoneen eräässä haastattelussa, että tuntuu olevan muotia tällä hetkellä soittaa jossain nuoressa bändissä, hyppiä ylös alas vihaisena Slayerin paita päällä.
Kokoonpanosta ja sen pysyvyydestä saan seuraavanlaisen vastauksen:
- Annihilatorilla ei varmaan tule koskaan olemaan täysin pysyvää kokoonpanoa. Annihilator on samalla sooloprojektini että bändi. Kun olemme kiertueilla, me olemme oikea bändi jossa on täysi miehitys ja jossa kaikki ovat tasavertaisia. Ja usko pois, että meillä on kiertueille todella hauskaa koko tiimin kanssa roudarit yms. mukaan lukien. Samalla kuitenkin pidän Annihilatoria omana lapsenani ja tuotoksena, joka minulla on ollut olemassa jostain vuodesta 1984 tai 85 saakka. Minä teen pääsääntöisesti kaikki biisit ja useimmiten myös sanoitukset. Laulaja Joe Comeaulla, joka on ollut laulajamme parilla viimeisellä levyllä, on kuitenkin ollut paljon hyviä ideoita ja sanoituksia joita olen käyttänyt. Joen onkin keskellä tätä kaikkea eli hän on osa kiertue kokoonpanoa mutta myös osa luovaa biisientekoprosessia. Näin asiat on ollut ja näin se tulee olemaankin. Siksi niin moni henkilö on tullut ja mennyt Annihilatorissa, koska he eivät koskaan ole olleet varsinaisia virallisia jäseniä ja heillä kaikilla on ollut muita juttuja bändin ulkopuolella.

Raivon herättelyä
- Uuden levyn nimeä ei ole sen tarkemmin harkittu ja Striker kappalehan alkaa juuri noilla samoilla sanoilla. Biisihän itsessään kertoo kilpailemisesta ja siinä piilevässä jännityksessä, tavoitteiden asettamisesta ja niihin pyrkimisestä. Huomasin kerran katselevani tuon kappaleen paperille olleita sanoituksia ja tuumin, että hei, tuohan on hyvä levyn nimi ja. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna levyn kannessa oleva yksinkertainen bändikuva yhdistettynä levyn nimeen, aggressiiviseen kitarasaundiin sekä raakaan tuotantoon muodostaa kokonaisuuden, josta tulee aggressioita herättävä tunne. Loppujen lopuksi kaikkien palasten loksahtaminen kohdalleen oli aikamoista sattumaa. En esimerkiksi miettinyt kitarasaundia etukäteen ollenkaan. olin vain kyllästynyt vanhaan soundiin ja halusin kokeilla jotain hieman erilaista, kommentoi Jeff uuden levyn konseptia.
- Edeltävä Carnival Diablos oli paljon enemmän 80-luku henkinen kuin tämä uusi. Ainahan musiikkimme on ollut 80-luku vaikutteista, mutta tällä uudella suurin eroavaisuus on kitarasaundi, joka on paljon modernimpi ja ”likaisempi” kuin edeltävällä levyllä. Musiikki itsessään ei minusta ole mitenkään mullistavaa vaan hyvinkin vanhan koulukunnan materiaalia.
- Biisien tekemisen ja sovittamisen lisäksi soitan kaikki kitarat ja bassot. Suurin osa levyn teosta on kumminkin tuottamista ja miksaamista jotka hommat myöskin hoidan omassa studiossani, koska pidän todella tästä hommasta. Levyn tekeminen on aina rankka prosessi, johon kuluu tyypillisesti noin 7 kuukautta. On fyysisesti ja henkisesti aika rankkaa hommaa istua 13 tuntia studiossa joka päivä 7 kuukauden ajan ja siinä alkaa helposti kuuppa himmenemään. Elämäsi ainona sisältönä on levy ja sille tulevat biisit. Viime joulukuussa miksatessamme levyä teki mieli jo heittää hanskat tiskiin, mutta kyllä tästä kunnialla selvittiin. Tällaisen session jälkeen sitä haluaa ottaa etäisyyttä koko hommaan ja pitää pari kuukautta paussia eikä olla missään tekemisissä koko levyn kanssa. En ajattele koko bämdiä enkä koske koko kitaraan. Tauon jälkeen sitä onkin sitten valmis lähtemään kiertueelle ja uusien biisien soittaminen on taas hauskaa hommaa.
Muusikot aina kehuvat uusimpia tuotoksiaan, mutta kuinkas perfektionisti sinä Jeff olet eli kuinka tyytyväinen olet uusimpaan äänitteeseenne?
- Biisien tekijänä sitä aina alkaa tarkastelemaan levyjä noin puoli vuotta niiden ilmestymisen jälkeen ja huomaa, että levyillä saattaa olla 2-3 kappaletta, jotka olisi voinut jättää pois ja kirjoittaa tilalle parempia. Jokaisella Annihilatorin levyllä on ollut 1-4 klassikkoa, 1-3 huonoa kappaletta ja loput sitten jotain noiden väliltä. Eihän sitä koskaan näin ajattelen, kun biisejä säveltää ja äänittää, useimmiten ihan päinvastoin eli kaikkia kappaleita pitää hyvinä ja vahvoina. Ainahan sitä haluaisi jälkeenpäin tehdä asioita toisin. Miksaajana ja tuottajana taas alkaa jälkeenpäin miettimään kaikenlaisia pieniä asioita kuten, ovatko kitarat liian pinnassa miksauksessa tai onko niissä liikaa säröä jne. Olen kuitenkin tyytyväinen kaikkiin julkaisemiimme levyihin ja on oikeastaan vain kaksi asiaa levyillämme mitä todella haluaisin tehdä toisin. Ensimmäinen asia on oikean rumpalin käyttäminen ”Remains” levyllä rumpukoneen sijasta ja toinen on kitarasaundin muuttaminen ”Never, Neverland” levyllä. Se on aika hirveä ja huonoin mitä meillä on levyllä koskaan ollut, naurahtaa Jeff. Ironista kyllä tuo levy on eniten myydyin Annihilator levy.
Pyydän herra Watersia antamaan jokaiselle levylle arvosanan asteikolla 1-5 ja tämä tehtävä saa miehen mietteliääksi. Pienen mietinnän jälkeen levyt saavat seuraavanlaisen arvostelun:
- Alice in Hell 5, Never Neverland 4.5, Set the World on Fire 3, King of the Kill 4.5, Refresh the Demon 3, Remains 2.5, Criteria for a Black Widow 3, Carnival Diablos 4, Waking the Fury 4.
- Uuden levyn suosikkikappaleet löytyvät kolmikosta Ultra Motion, Lunatic Asylum ja The Blackest Day. Listan kappaleista 2/3 on yhteneväinen omien suosikkieni kanssa tuumin ääneen. Jos musiikkiamme pitäisi kuvailla joillain sanoilla, niin ne olisivat thrash, melodisuus ja hassu. Meillä on aina ollut joitain hassuja kappaleita kuten Kraf Dinner ja Brain Dance. Onhan meillä lyriikallisesti vakaviakin kappaleita, mutta kaikkien kappaleiden sanoituksia ei kannatta ottaa niin vakavasti eikä niillä ole niin merkitystä.

Jääkiekko vai rock’n’roll ?
Haastattelun lopuksi Jeffiä on kanadalaisena pakko onnitella maan voittamasta Olympia kullasta jääkiekossa.
- Pidän jääkiekosta vaikka en sitä enää seuraakkaan kuin satunnaisesti. Koulussa pelasin jääkiekkoa maalivahtina monta vuotta, mutta 15 vuoden iässä kuulin AC/DC:tä ja molarin hommat saivat jäädä kun mukaan tulivat vielä kitaran soittaminen, kaljan juominen ja tupakan poltto. Vaikka en voisikaan nyt kuvitella itseäni tekemässä muuta kuin musiikkia, niin minusta olisi hyvinkin voinut tulla urheilija.
- Tulevaisuudessa meillä on kyllä vakaa aikomus tulla käymään Suomessa, sillä emmehän ole olleet siellä sitten vuoden 1991. Tämän voin luvata 100% varmasti, tai no 99% varmuudella, että tulemme näkemään teidät vielä ennen kesän loppua.
Reiluna miehenä Jeff lupaa tarjota tuopposen tavatessamme ja vahvistaa näin entisestään haastattelun aikana hänestä saamaani leppoisan ja mukavan miehen kuvaa.

Kaiken materiaalin lainaaminen ja käyttö ilman lupaa on kielletty