Inferno

Arvostelut Inferno #40/2006

Arvosanajakaumat
Pisteytys
pohjamutaa




keskiverto, ihan kiva




mestariteos, tuleva klassikko


After All
This Violent Decline
Dockyard 1

Osta CDON:sta!

3 After All tuntuu ottaneen opikseen alkuvuoden The Vermin Breed –arviostani, jossa leimasin orkesterin musiikin pikkunäppäräksi ja kevyehköksi thrash-riffittelyksi, joka ei ihastuta muttei vihastutakaan. This Violent Decline on parannusta edeltäjäänsä nähden myös sovituksellisesti ja soundillisesti ja loppuarvosana hilautuukin puolikkaan verran ylöspäin.
Erityisesti orkesterin musiikissa viehättää selkeät vanhan koulukunnan vaikutteet aina laulua myöten, vaikka kappaleet elävätkin tiukasti tässä päivässä. Moderni ote soveltuukin 90-luvun alkupuolella perustetulle belgialaisbändille retroilua paremmin, varsinkin kun kitaristien kepeistä lähtee kelvollisesti kuuntelijoita koukuttavia riffejä riffi toisensa perään. Albumin kokonaisilme pysyykin miellyttävän melodisena ja monipuolisena, sillä puhtaaseen suoraviivaiseen mättämiseen ei yllytä missään vaiheessa.
Hyvistä lähtökohdista huolimatta This Violent Decline jää väkisinkin hieman kasvottomaksi ja värittömäksi levyksi. Vaikka levyä kuinka pyörittelisi, käy kuuntelijalle helposti kuin kultakalalle, jolla urbaanin legendan mukaan on 30 sekunnin muisti. After Allin tapauksessa muisti ei tuppaa ulottumaan 38 minuuttia pidemmäksi. Mega

The Gates Of Slumber
Suffer No Guilt
I Hate Records

Osta CDON:sta!

3 Kakkoskiekollaan doom-trio The Gates Of Slumber on siirtynyt möyrimään enemmän perinteisemmän doomin pariin The Awakening debyytin sludgemaiseen otteeseen verrattuna. Levy onkin tehty kaikkien doom genren sääntöjen mukaan, sillä kappaleet ovat lähes megalomaanisen pitkiä ja niissä lauletaan mm. niin Conan Kimmerialaisesta, Cthulhu Mythoksesta kuin historiallisista hirmuteoistakin. Sympaattista kerrassaan, kun inspiraatioiden taustatkin on vielä vaivauduttu selventämään jokaisen teoksen kohdalla.
Mitään uutta ja ihmeellistä ei The Gates of Slumber musiikillaan tarjoile ja tokkopa sitä edes yrittää. Puhtaat vokaalit perustuvat enemmän tulkintaan kuin tekniseen suorittamiseen ja sama pätee myös muihin instrumentteihin. Bändi tarjoilee mukavasti variaatiota trippailemalla psykedeelisemmin raskaamman murjomisen vastapainoksi ja sama ilmiö toistuu myös lämminhenkisessä biisimateriaalissa. Pitkien viisujen vastapainona tarjotaan lähes yhtä monta lyhyempää ja tunnelmaa keventävää instrumentaalia ja näin yhteismitaksi saadaankin 10 ja 74.
Häpeästä ei orkesterin tarvitse kärsiä, sillä Suffer No Guilt on vallan kelpo kiekko kaikessa yksinkertaisuudessaan ja perustavanlaatuisuudessaan. Genrensä merkkiteosta siitä ei kuitenkaan saa hyvällä tahdollakaan. Mega

Jucifer
If Thine Enemy Hunger
Relapse Records

Osta CDON:sta!

1,5 Juciferin mies-nais-duon ilmeinen tavoite on luoda vastakohdista voimaa ammentavaa omannäköistään musiikkia. Kun vahvasti särölle ajetut lyijynraskaat riffit naitetaan yhteen eteerisen naislaulun kanssa, on konsepti teoriatasolla kiinnostava, mutta Juciferin tapauksessa lopputulos on yksinkertaisesti vain monotonisen tylsä.
Vaikka riffit ovatkin velkaa Black Sabbathin synkimmälle tuotannolle, on musiikki lähempänä nykyajan sludge metalia ja varhaisia Sonic Youth ja Nirvana-vaikutteita. Yksinkertaisessa ja hypnoottisuuteen perustuvassa murjova riffittely on genren peruskauraa, joka alituiseen taitelee toimivuuden ja tylsyyden veitsenterällä. Jucifer ei vain saa veistänsä tarpeeksi teräväksi ja useimmiten vähintäänkin toinen jalka lipsahtelee unettavuuden puolelle. Vokalisti Amber Valentinen herkähkö ääni myötäilee musiikkia osuvan elottomasti, mutta sortuu liiallisuuksiin äärettömän ärsyttävällä rräkymisellä varustetussa ja joka kuuntelukerta ylihypättävässä Antietam-kipaleessa.
Aivan totaalista hidastelua ei If Thine Enemy Hunger ole, mutta keskitempoisemmat rokkaavammat kappaleetkaan eivät tuo kokonaisuuteen lisää mielenkiintoa. Juciferia ei varmasti olekaan tarkoitettu kaikille raskaamman musiikin ystäville ja mielipiteet jakaantuvat helposti kahtia. Tylsää yhtäkaikki silti. Mega

Lyzanxia
Unsu
Listenable Records

Osta CDON:sta!

2 Nimi Lyzanxia kuulostaa pakostakin väkisin väännetyltä ja kun albumikin on nimetty Shotokan Karate -tyylisuunnan termin mukaan, on allekirjoittaneen pelkät lähtötunnelmat jo hieman ristiriitaiset. Kyynisen vanhan liiton kriitikon skeptisyys nousee vielä tavallista korkeammalle, sillä orkesteria on aiemmin mediassa ylistetty mahdollisesti parhaimpien thrash-riffien suoltajiksi koko musiikkibisneksessä. Saapas nähdä.
Päätään nostaneesta ennakkoluuloista huolimatta Unsu ei ole ollenkaan kelvoton tuotos. Lokeroinnissa se on kohtuullisen helppo tunkea uuden aallon jenkkimetallin saralle, josta se erottuu kuitenkin hippusen muista kohtuullisen mielenkiintoisella ja teknisellä rytmityksellään sekä lajikumppaneihinsa verrattuna astetta aggressiivisemmalla otteellaan. Variaatiota on niin melodia- kuin laulupuolellakin kaikkien genren sääntöjen mukaisesti. Parhaimmillaan bändi on kuitenkin keskitempoisissa jyräyksissä, sillä nopeammat osuudet ja kappaleet ovat auttamattoman tylsähköjä.
Kun tuotantokin on kohdillaan, ei Lyzanxiassa teknisesti tarkasteltuna ole mitään vikaa. Lopputulos on kuitenkin auttamattoman tasapaksu ja muistuttaakin erehdyttävästi aikuisviihde-elokuvien perusjyystöä sillä erotuksella, että lopun kliimaksi Unsu-levyllä jää saavuttamatta. Mega

Masterstroke
Apocalypse
JMT-Music

3 Masterstroken debyytti on odotellut lähes 1,5 vuotta pelkkää julkaisua, joten kovinkaan uudesta materiaalista ei voida puhua. Orkesterin musiikin noususuhdanteinen kehityskaari käykin varsin selkeästi ilmi uudempia kotisivujen kautta jaossa olevia maistiaisia kuuntelemalla, mutta retrospektiivisestikin kuunneltuna Apocalypse on mukiin menevä ensilevytys.
Vaikka Masterstroke henkii niin musiikillisella kuin lyyrisellä puolella monia heavy metalin kliseitä, toimivat nämä asiaankuuluvina ominaisuuksina huvittuneisuuden nostatuksen sijasta. Vaikka orkesterilla onkin selkeitä vaikutteita power metalista, pohjautuu tyypillisesti koskettimilla väritettyjen kappaleiden perustat kuitenkin onneksi vahvasti 80-luvun melodiseen heavy metaliin. Melodisuudestaan ja näennäisesti keveydestään huolimatta kappaleissa on miellyttävää tarttumapintaa ja ennen kaikkea munaa, johon ei lähdetä puhaltelemaan.
Toki Apocalypseä vaivaa debyytille tyypilliset lastentaudit aina ajoittain ontuvista sovituksista hieman epätasaiseen miksaukseen ja latteaan soundimaailmaan, mutta orkesterin potentiaalia ne eivät kuitenkaan onnistu täysin syömään. Masterstroken onkin helppo tarjota tiukka vastus eurooppalaiselle tusinatilupowerille huomattavasti mielenkiintoisemmalla ja raskaammalla otteellaan aitoon heavy metaliin. Mega

Mercenary
The Hours That Remain
Century Media

Osta CDON:sta!

4 The Hours That Remain on hieno levy. Muutama kuuntelukerta ei levyn hienoutta paljasta, sillä moniulotteiset ja pitkähköt kappaleet sisältävät paljon informaatiota. Korvat sietävät kyllä tunnin levyä, mutta aivojen kapasiteetti tulee helposti vastaan. Avautuakseen The Hours That Remain vaatiikin vähintään yhtä monta pyöräytystä kuin mitä albumilla on raitoja.
Mercenaryn tyyli on hioutunut reilun kymmenen vuoden ajan ja vaikka edelliset Everblack ja 11 Dreams olivat jo mainioita levyjä, on The Hours That Remainilla kaikki isompaa ja parempaa. Tyylillisesti bändi määrittely onkin vaikeaa, koska se lainailee elementtejä niin melodisesta heavy metalista, ruotsalaista uuden aallon death metalista kuin hitusen progressiiviselta rankemmalta puoleltakin. Mikkelin laulusuoritukset kulkevat komeasti puhtaina ja voimakkaina jolle väriä antavat säästeliäästi käytetyt brutaalimmat ääntelyt. Komeuden kruununa toimii hyvällä maulla toteutetut koskettimet, jotka lisäävät entisestään väriä orkesterin ulosantiin. Näiden osiensa summana kokonaisuus on erinomaisen jyräävä, vahva ja mielenkiintoa pitkään ylläpitävä.
Jos hakemalla haetaan negatiivisia puolia levystä, voidaan sellaisina pitää ehkä 1-2 kappaleen verran liian pitkää kestoa ja samojen tehokeinojen ja tempojen käyttämistä lähes jokaisessa rallissa. Ainoastaan näiden pienten miinusten johdosta The Hours That Remain ei kohua absoluuttisen parhaimmiston joukkoon. Mega

Nebelhexë
Essensual
Candlelight Records

Osta CDON:sta!

2,5 Äärimmäisen synkästä dark-ambient projektista Aghast aloittanut ja pakanalliseen folk-musiikkiin siirtynyt Andrea “Nebelhexë” Hauen laajentaa musiikillista karriääriään gootti ja dark wave –musiikin pariin.  Essensual onkin lähes kaiken velkaa 80- ja 90-luvun mustahuulimusiikille, vaikka soundimaailma onkin nykypäivää.
Sävellyksiltään albumi on varsin minimalistinen ja valittu lähestymistapa toimiikin ajoittain hyvin kuten kappaleissa Erzulie’s Charm tai sitä seuraavassa Purple Nightshadesissa. Em. kaltaiset rennosti rullaavat rauhalliset ja keveät kappaleet ovatkin miellyttäviä kuunneltavia, vaikka suuria säväreitä ne eivät kehoon kuljetakaan. Vaikka Nebelhexën äänessä onkin tummaa kuulautta ja ripaus persoonallista otetta, on kappaleiden tulkinta kuitenkin turhan yksiulotteista. Sama pätee myös itse musiikkiin, joka rakentuu turhan usein liian yksikertaisten elementtien ja toistuvien ideoiden varaan.
Syksyisen harmaan sadepäivän soundtrackina Essensual toimii hyvin, jos itse musiikkiin ei tarvitse keskittyä liiaksi. Työntäyteisinä hetkinä tämä onkin positiivinen ominaisuus, mutta toistuvia kuuntelukertoja saati pitkää kestoikää levyn ei levylle voi luvata. Mega

The Order
Son Of Armageddon
Dockyard 1

Osta CDON:sta!

3,5 Järjestyksen miehet tai maailmanlopun pojat ei vielä paljoa nimenä kerro saati lupaile, mutta ihmekö tuo, sillä kyse on kuitenkin vasta vajaat pari vuotta kasassa olleesta kokoonpanosta ja sen debyyttialbumista. Kun bändin kotimaa on vielä suuri laivasto- ja metallivaltio Sveitsi, ei ihme että todelliselta ruohonjuuritasolta maailmanvalloitukseen ponnistetaan.
Kotimaastaan huolimatta The Orderin vaikutteet tulevat rapakon takaa Amerikkalaisesta hard rock genrestä. Vaikka viittauksia 80-lukuunkin on havaittavissa erityisesti muutamassa hempeämmissä viisuissa, rokkaa bändi pääasiallisen modernin tanakasti norjalaisten El Cacon ja Stonegardin tahtimailla. Rosoakin musiikista löytyy mausteena juuri mukava määrä, vaikka varsinainen räkä ja erilaisten eritteiden sekä mallastuotteiden tuoksu ei nenää liiemmin tungekaan. Kun tymäkillä soundeilla varustetut kappaleet rullaavat kukin sarallaan vastustamattomasti kohti loppua, ei valittamisen aihetta juurikaan jää.
Son Of Armageddonin suurin ongelma on varsinaisten iskusävelien puute. Ei levy tasapaksukaan ole, vaan pikemmin äärimmäisen tasalaatuinen josta mikään ei kuitenkaan jää päähän pyörimään vaikka levy kuinka soittimessa pyörisikin. Mega

Persuader
When Eden Burns
Dockyard 1

Osta CDON:sta!

3 Jos en paremmin tietäisi, olisi Persuader helposti laitettavissa kartalla Saksan-maalle, mutta hurrejahan nämä herrat ovat kuten jo pelkistä nimistäkin ja erityisesti kotisivujen kuvista voi päätellä. Vahvat germaani-mielikuvat syntyvät erityisesti orkesterin esittämästä hiukan power metal henkisestä heavy metalista sekä suhteellisen tökeröstä logosta ja kansikuvasta. Onneksi sisältö paljastuu tarkemassa syynissä ulkoisia elementtejä astetta paremmaksi.
Aggressiivista, melodista ja kompromissiton metalli on kuulemma aina ollut Persuaderin johtava ajatus eikä mainossanat aivan väärässä ole. Aggressiivisuus on toki kuuntelijan korvassa, mutta kyllä kokoonpanon musiikista onneksi löytyy sitä tarvittavaa munaa mikä yllättävän monelta itseään metallibändinä pitävältä orkesterilta tänä päivänä puuttuu. Solisti Jens Carlssonin on perinteisen koulukunnan heavy laulajia, jonka äänessä on miellyttävän raspia Hansi Kürschin tapaan. Onpa myös itse musiikissa selkeitä yhteneväisyyksiä Blind Guardianin.
Vaikka When Eden Burnsin materiaali onki tasalaatuista, on se samalla myös turhan tasapaksua. Kappaleiden sisäisestä tai välisestä dynamiikasta ei juurikaan ole tietoa sillä sen verran samoilla kompeilla ja tempoilla edetään. Klassisessa taustamusiikkitestissä ainoastaan Doomsday News päätyy pääkopan sisäiseen jukeboxiin. Mega

Spirit Disease
Annihilation
Twisted Face

4 Pari vuotta sitten julkaistu Spirit Diseasen ensilevytys Redemption Denied MCD oli sen sortin tiukkaa pauketta, että kiristämiselle ei paljoa tilaa jätetty. Miehistön vaihdoksista huolimatta Annihilation täyspitkä on kuin onkin debyyttiäkin tiukempi ja harkitumpi pakkaus, jossa nimi kaikesta kliseisyydestään huolimatta on enemmän kun sopivan ytimekäs kuvaus musiikillisesti linjasta.
Orkesteria musiikkia on helppo luonnehtia äärimetallina, jossa yhdistyy niin death- kuin thrash metal. Death-thrashareihin Deathchainiin verrattuna ero on kuitenkin suurin piirtein sama kuin sika-nauta ja nauta-sika jauhelihoilla. Siinä missä kuopiolaiset nojaavat musiikissaan enemmän thrashiin, ammentaa Spirit Disease enemmän 80- ja 90 luvun DM:stä. Yhtyeen suurin vahvuus on kireäksi ja vaihteleviksi sovitetut tyylikkäät kappaleet, joissa erinomainen kitaristikaksikko pääsee esittelemään parastaan vauhtia ja hienoja melodioita unohtamatta. Kun laulajan äreä mutta riittävän monipuolinen ulosanti on sopusoinnussa musiikin kanssa puhumattakaan tuhdin osuvista soundeista, vie kokonaisuus väkisinkin korvat mukanaan ja jalat alta.
Spirit Disease ei anna armoa edes sanoituksissa, joissa sivalletaan harkitustikin hyvän maun ja ylilyönnin rajamailla vanhan koulukunnan lyriikan perinteitä kunnioittaen. Death! Annihilation. Kill! Annihilation. Mega

Stereochrist
Live Like A Man (Die As A God)
Psychedoomelic Records

2 Hikeä, testosteronia, viskiä, suota, savua, voimaa, olutta, lämpöä, volyymiä, groovea, bluesia, leijuntaa, punaniskaisuutta, raskautta, kosteutta, fiilistelyä ja riffittelyä. Näitä kaikkia sisältää Down, muttei Stereochrist. Valitettavasti.
Jotain Down-apinoinnista kertoo Bury Me In Smoken coverointi ja ennen kaikkea se, että albumin viimeiseksi tällättyä lainakappaletta ei tahdo edes erottaa muista. Sekä mikä toimii New Orleansin hepuilla, ei toimi lähellekään samalla tavalla unkarilaisilla kavereilla. Laulajan äänessä on kyllä sopivaa äijämäistä karheutta, kitaroissa mureutta ja treenikämpällä nauhoitetussa levyssä sopivaa raskasta rosoisuutta, mutta kun juurevuutta ja sielua puuttuu, jää sisältö ikävän laimeaksi ja tyhjäksi.
Bändin suurin ongelma on kuitenkin tasapaksuus. Yhdentoista oman kappaleen sijasta levy kuulostaa siltä kuin siinä olisi vain yksi biisi. Veisujen vaihtumista on vaikea huomata, mutta onneksi tasapaksuus ei kuitenkaan ala ärsyttämään liiaksi ainakaan taustamusiikkina. Levyä kuunnellessa ainoana ajatuksena päässä pyörii vain Stereochristin ja Monogodin välinen mahdollinen sukulaisuussuhde. Mega

Thunderbolt
Love & Destruction
Massacre Records

Osta CDON:sta!

2 Olkoonkin norjalaisen Thunderboltin debyytti ylistetty kuinka massiiviseksi tahansa, ei neljässä vuodessa ole saatu kovinkaan kummoista seuraajaa aikaiseksi. Deittipalstoilla usein tunnustetaan ulkonäöllä olevan merkitystä ja sama pätee myös osittain musiikkiinkin. Alaston nainen maitorauhasineen on kannessa aina toimiva joskin äärimmäisen kliseinen valinta ja samaa linjaa puoltavat myös biisinnimet kuten Heavy Metal Thunder ja Bad Boys. Puhtaasti näiden lähtökohtien perusteella huvittuneisuus muuttuu pienoiseksi nolostumiseksi ja arvostelurimaa hilaa väkisinkin pykälän ylemmäs.
Yllättävää ei todellakaan ole, että orkesteria on kuvailtu true heavy metal –orkesteriksi, mitä ikinä sitten tuo true-sana tässä yhteydessä mahtaakaan tarkoittaa. Melodista heavy metalliahan tämä todellakin on, mutta raskaus ja laukka-asteikolla sieltä kevyimmästä päästä. Solistin ääni on kyllä laaja, komea ja kantava, mutta kunnianhimoisesti tehdyt monipuoliset kappaleet ikävän latteita. Sama termi pätee myös soundeihin paremminkin kuin hyvin ja tuhnuinen jälki syökin tehokkaasti musiikin tehoa entisestään.
Love & Destruction ei sinällään ole kelvoton levy, mutta ihmetyttää kuinka näinkin hyvistä elementeistä on saatu aikaiseksi näinkin pliisua tavaraa. Musiikki on varmasti rakkaudella väännetty, mutta minkäänlaista hävitystä se ei kuitenkaan saa aikaiseksi. Mega

Witheria
Infernal Maze
Twisted Face

3 Kotimaisen Witherian Infernal Maze on samalla sen julkaisseen levy-yhtiön kuin bändinkin debyytti eikä kumpikaan osapuoli voi olla tyytymätön uransa alkuun. Siinä missä albumi tarjoaa runsaskoukkuista thrash metaliin nojaavaa räimettä, on lafkan talliin päätynyt myös toinen äärimetallia pieksevä orkesteri Spirit Disease.
Vuosi sitten tallennettu kiekko luottaa vanhoihin hyviin arvoihin aina kansitaidetta myöten, vaikka muinaisiin esikuviinsa verrattuna musiikki onkin astetta kipakampaa ja jopa death metalista vaikutteita imenyttä. Witherian musiikillinen latu ei kulje kaikista suoraviivaisimmin, sillä sen verran mutkia rakenteisiin on tehty niin riffien kuin temponvaihdosten muodossa. Tästä johtuen kappaleiden kestokin pyörii pääasiassa 5-6 minuutin tuntumassa ja onpahan päätöskappaleesta venkoiltu jopa kymmenminuuttinen rässi-eepos. Ärinöiden ja murahteluiden saattelemana kappaleet rullaavat pitkähköistä kestoistaan huolimatta vallan kelvollisesti korvien kummemmin puutumatta.
Vaikka Witherian musiikin muodostamat partikkelit ovatkin järeitä, oikeanmallisia ja omanlaisiaan, taantuu kokonaisuus väkisinkin hieman tasapaksuksi. Tarttuvuuden kasvattaminen sovituksia ja kestoja hienosäätämällä ja viilaamalla auttaisi paloja loksahtamaan entistä paremmin paikoilleen. Tarvittava taito ja työkalut kun herroilla jo näpeissään on. Mega


Kaikki materiaali © 2001-2006 Inferno, Hamara & Miika "Mega" Kuusinen.

Kaiken materiaalin lainaaminen ja käyttö ilman lupaa on kielletty