Inferno

Arvostelut Inferno #51/2007

Arvosanajakaumat
Pisteytys
pohjamutaa




keskiverto, ihan kiva




mestariteos, tuleva klassikko

The CNK
L’Hymne à la Joie
Season of Mist

Osta CDON:sta!
3 Muodonmuutos typerästä Count Nosferatu Kommando –nimestä tylsäksi The CNK –lyhenteeksi selitetään nyt Cosa Nostra Klub sanakolmikolla ja uudella levyllä viisi vuotta Ultraviolence Über Alles -debyytin jälkeen. Jo pelkkä sanakikkailu antaa ymmärtää, että aivan normaalista metallimusiikista ei ole kysymys, vaikka tämä ei vielä vihjaakaan paljoa siitä miltä nelikko oikeastaan kuulostaa.
On selvää, että The CNK haluaa provosoida ja hämmentää. Se sekoittaa yllättävän saumattomasti erinäisiä kone- ja klassisien musiikin puolelta tuttuja elementtejä militaristishenkiseen musiikkiinsa, jossa tuomiopäivän torvet pauhaavat sulassa sovussa massiivisten kuorojen, junttaavien kitaroiden ja ärisevän laulun kanssa. Lopputulos onkin paljon velkaa Laibachille aina albumin ja bändi visuaalista puolta myöten, mutta onpa mukana myös populaarimpaa Rammsteinia tai dekadenttia Deathstarsia.
L’Hymne à la Joie on mielenkiintoinen albumi, mutta sen toivoisi menevän vielä tästäkin pidemmälle ja synnyttävän entistä riettaamman musiikillisen sekasikiön. Tuotanto kaipaisi myös enemmän ilmavuutta, sillä nyt turhan tasaiseksi lytätty soundi latistaa turhaan tehokeinojen iskevyyttä.  Sacre bleu sentään, outoja nuo ranskalaiset. Mega

Diabolic Force
Old School Attack
No Colours

1,5 Juha Vainio vainaa sanoitti jo aikoinaan, että aika entinen ei koskaan enää palaa. Yrittäjiä aina silti löytyy, mutta vaikutteiden imemisen sijasta vanhojen hyvien aikojen sokea palvonta ja kopiointi tuottaa usein tuloksena silkkaa tylsää sontaa. Näin myös brassien kanssa, joiden ilmeinen yritys luoda likaista proto black/thrash metalia ei edes parhaimmillaan yllä lähellekään sitä tasoa, mitä Bathory, Hellhammer tai Sodom huonoimmillaan ulostivat.
Alun perin vuoden 2003 viiden biisin EP-julkaisua on täydennetty täyspitkän mittoihin lisäämällä toiset viisi kappaletta treeninauhalta, jolla oikeastaan on paremmat soundit kuin itse varsinaisella studiotuotoksella. Vaikka joissain tapauksissa rupiset tai raa’at soundit korostavat itse musiikin alkukantaista voimaa, alleviivaavat ne Diabolic Forcen tapauksessa paremminkin biisien olematonta sisältöä.
Jos tämä julkaisun arvostaminen edellyttää jonkinlaista true-statusta, lukeudun mieluusti poseriksi ja pistän In The Sign of Evilin soimaan. Mega

Dirge
Wings Of Lead Over Dormant Seas
Equilibre

Osta CDON:sta!
4 Se laahaa, se jauhaa, se uppoaa, se möyrii, se fiilistelee, se hypnotisoi, se murskaa, se leijailee. Dirge ja neljäs levy, joka onneksi ei mennyt ohi aiempien tapaan. Albumin nimeen kätkeytyy hyvin musiikkia kuvaava analogia, sillä biisit todella kuulostavat kuin ne yrittäisivät lyijyn raskain siivin lentää avaan meren tuolle puolen vain vajotakseen sen hellään syleilyyn.
Viiden kappaleen perustat on valettu vankalle doom-pohjalle, jossa vahvikkeena on käytetty sludge metalia ja sidosaineena myös pieni osa post rockia. Levy ei ole missään nimessä helppo tapaus sisäistettäväksi, sillä se rakentaa vaivihkaa pään sisälle em. elementeistä tajunnan täyttävän kokonaisuuden, jos vastaanottaja on vain kyllin kärsivällinen myöntämään sille rakennusluvan.
Papukaijapisteen lisämassiivisuudesta olisi hyvin voinut antaa lisää, mikäli promolevyn sisältö olisi sama kuin itse myyntiversion. Uskokaa tai älkää, kakkoslevyn tunninmittaista nimikappaletta jää tosissaan kaipaamaan, vaikka jo samanmittainen ykköslevyn settikin saa olon hakatun madon kaltaiseksi. Mega

Fall Of Serenity
The Crossfire
Lifeforce

Osta CDON:sta!
3 The Crossfire on kuin suklaarasia, mutta päinvastaisella tavalla kuin miten siihen verrattiin ihmisen elämää Forrest Gumpissa. Heti ensitahdeista arvaa, miltä loput maistuu ja vaikka alku uppoaakin kitusiin hyvin, yllättää ähky vaivata puolessavälissä. Mitään kaukaisilta sukulaisilta joka Joulu saatuja halpamarkettien peruskonvehtirasioita albumi ei muistuta, sillä laatua löytyy ja se on tasaista aivan kuten lähes germaanisella täsmällisyydellä olevat viiden minuutin kipaleetkin.
Viisikon melodisen muttei sokerisen aggressiivisesta death metalista on vaikeata löytää mitään varsinaista vikaa muuta kuin että kappaleet ovat aavistuksen liian pitkiä ja niitä on pari liikaa. Vokalisointi on mallikkaan räyhäkästä, näppäriä koukkuja on riittävästi ja soundilliset puitteet ovat kohdallaan. Mikä tahansa kappale yksittäisenä nautittuna on kelpo tekele, mutta yhtenä lössinä kokonaisuus vain alkaa mättää eikä pataan niin kuin odottaa sopisi.
Veisut ovat yksinkertaisesti liian identtisiä kaikessa mallikkuudessaan. Harvoinpa sitä tällaiseenkaan törmää, yleensä kun tasapaksuus tuppaa olemaan kokonaisvaltaista aina yksilöistä niiden muodostamaan laumaan saakka. Mega

Gary John Barden
Love & War
Escape

2 Sanotaan, että ei ole koiraa karvoihin katsominen, ei koira karvoistaan pääse ja että vanha koira ei opi uusia temppuja. Nämä kolme sanontaa pätevät Gary John Bardeniin, jonka kannukset on kerätty 80-luvun alkupuolella The Michael Schenker Groupin vokalistina. Ura on senkin jälkeen jatkunut erinäisissä kokoonpanoissa ja soolona, kuten uusimmalla Love & War –levyllä.
Albumin anti ei yllätä, tarjolla on melodista hard rockia aikuismaiseen makuun kaikkien taiteen sääntöjen ja kliseiden mukaan. Kummallista kyllä, ensimmäinen kuuntelukerta ärsytti ja puudutti, mutta seuraavien tutustumiskierrosten myötä pää alkoi jopa hieman nyökkiä valikoituneiden palojen kohdalla. Ikävä vain, että niin herra solisti kuin itse sävellyksetkin himmailevat turhan varovaisesti eivätkä päästele kunnolla niin kuin pitäisi. Potku arkoihin paikkoihin jää kokonaan uupumaan ja kiva lopputulos jää niukin naukin keskinkertaisuuden alapuolelle.
Syyttävä sormi osoittaa myös turhan tylyjen ja kolkkojen modernien soundien suuntaan, joka erityisesti riipii korvaa kitaroiden kohdalla. Yksinkertainen ja kireä surina kiristää yksinkertaista, kun mukavasta läskistä olisi muuten kivaa kuunnella leppoisaa musiikkia. Mega

Gutworm
Disgured Narcissus
Anticulture

Osta CDON:sta!
3,5 Uuden luominen on aina hankalaa kuin vanhojen tuttujen ja hyväksi havaittujen asioiden. Ja vaikka uutta haluaisi ja onnistuisikin tekemään, ei lopputulos automaattisesti ole hyvää ja mielenkiintoista. Brittinelikko Gutwormin toisella albumilla lähinnä death metalin ja hardcoren ristisiitoksesta syntynyt lopputulos on jämäkkä, monipuolinen ja kiinnostava.
Vaikka kappaleet pohjautuvatkin moderniin kalmankatkuiseen mäiskeeseen, eivät temmot kuitenkaan ole tapissa koko aikaa, vaan hitaampaa ruhjomistakin löytyy useasta kohtaa levyä. Samaa pätee myös solistin HC-vokalisointiin pohjautuvaan mallikkaaseen suoritukseen, mies todellakin huutaa mutta myös karjuu sen minkä keuhkosta irti lähtee. Aivan näin yksinkertaisista elementeistä ei orkesterin musiikki silti yksistään koostu, sillä mukana on aimo annos vaikeasti määriteltäviä ahdistuneisuuden sävyjä, jotka tuovat etäisesti mieleen Neurosiksen vanhemman tuotannon.
Disfigured Narcissus tunkeutuu sisään korvista ja alkaa nakertaa tietään ulos sisältäpäin Alienin tapaan. Aivan heti ei pää tahi vatsa kuuntelijalla räjähdä, sillä musiikin dynamiikkaa olisi voitu viedä entistä rohkeammin syvempiin ja tummempiin ulottuvuuksiin bändin nyt jo oivasti käyttämin keinoin. Parantamisen varaa silti jää, mutta eroa keskitason pikkukivaan ja absoluuttiseen paskaan on runsaasti. Mega

Iron Hearse
Iron Hearse
Psychedoomelic

2,5 Rokata voi monella tapaa, kuka katujen sävelien tai moottoripyörän puksutuksen tahtiin, kuka taas tummemmissa tunnelmissa syntyjä syviä murehtien. Näin on tehty jo 70-luvulta alkaen ja Iron Hearse jatkaa 2000-luvulla genren maineikkaimpien Pentagramin ja Saint Vituksen viitoittamalla doom rockin poluilla.
Vain vuosi sitten ilmestyneen debyytin uusintajulkaisua perustellaan ainakin täydentämällä kokonaisuutta neljällä liveraidalla, joita ilmankin 70 minuuttia lähentelevä levy olisi pärjännyt. Kovinkaan legendaariseksi ei orkesteri tällä julkaisulla nouse, sillä vaikka musiikissa onkin vaadittua groovea ja rosoisuutta, jää kaivattu viimeinen potku puuttumaan. Jokaisen veisun kohdalla odottaa pään alkavan nykiä, mutta liikkeeseen lähtee korkeintaan toinen jalka lepsusti tahtia lattiaan naputellen.
Rockissa tämä ei kuitenkaan riitä eikä näin ollen Iron Hearse pystykään tempaamaan kuuntelijaa mukaansa oikein millään tasolla. Sielun ja sydämen tästäkin huolimatta kyllä kuulee, mutta ei minkäänlainen Frankensteinin-hirviö näin heppoisin elimin eloon herää. Mega

Lizzy Borden
Appointment With Death
Metal Blade

Osta CDON:sta!
2,5 Lizzie Borden nousi tietoisuuteen 1892 heiluttamalla kirvestä parin raadon edestä ja musiikillinen vastine Lizzy Borden 91 vuotta myöhemmin viuhtoen torrakoillaan neljän täyspitkän edestä ja katoamalla 90-luvulla lähes kokonaan. Vaan niinpä Lizzy on palannut murhanhimoisena uudella vuostituhannella keskuuteemme ja julkaisee jatkoa vuonna 2000 ilmestyneelle Deal With The Devil levylle.
Ei uran alkuaikoihin verrattuna orkesteri ole lähtenyt juurikaan modernisoimaan soundiaan, vaan luottaa yhä edelleen varsin yksinkertaiseen joskin suhteellisen toimivaan melodiseen heavy metaliin ja hard rockiin. Vaan hieman on bändin terä ruosteessa eivätkä sävelmät ole läheskään niin iskeviä saati tappavia kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten julkaistulla Visual Lies –kiekolla.
Kokonaisuus jää silti väistämättä vaisulle keskitasolle, vaikka muutama lähes päähän soimaan jäävä ralli siltä löytyykin. Halutessaan levyä voi kuitenkin helposti pyörittää toistamiseenkin paremman puutteessa, sillä yhdentekevätkin biisit osoittautuvat aika neutraaleiksi ärsytyskynnyksen suhteen. Mega

Necrodeath
Draculea
Scarlet

Osta CDON:sta!
3,5 1900-luvun lopussa kymmenen vuoden unesta jälleen henkiin herännyt Necrodeath tuntuu olevansa elämänsä vedossa, sillä julkaisuja tulee tasaisen tappavaan tahtiin laadun laskematta. Ikävä kyllä nousujohteista kehitystä ei tälläkään kertaa ole tapahtunut, sillä Draculea on levynä täsmälleen samalla hyvällä muttei loistavalla tasolla kuin edelliset 100% Hate ja Ton(e)s Of Hate –kiekot.
Valakian ruhtinas Vlad ”Seivästäjä” Tepes ei ole innovatiivisin inspiraation lähde metallin parissa, josta kielii levyllä olevat Venom-laina Countess Bathory sekä uusi kipakka versio lähes kaksikymmentä vuotta vanhasta Fragments Of Insanitystä. Toisaalta nämäkin kappaleet istuvat kokonaisuuteen hyvin ja mahdollisesti levyn teemasta johtuen musiikissakin on hitusen enemmän tunnelmointia ja vaihtelua kuin aikaisemmin.
Kyllä italiaanoilta luonnistuu edelleen mustasävytteisen thrash-death hybridin luominen omalla tutulla otteella. Ainut vain mitä tälläkin levyllä jää uupumaan, on todellinen riman nosto ja sen komea ylitys. Eväitä tähän kun kokemuksen ja näkemyksen myötä bändillä on selkeästi olemassa. Mega

Perfect Chaos
The Eightbound Five
CFTN

3,5 Sanotaan, että matkiminen on imartelun vilpittömin muoto ja korkeintaan itse tekijät voivat kirkkain silmin kieltää, että Perfect Chaoksen toinen julkaisu ei kuulosta pitkälti The Hauntedilta aina dolvingmaisuuksia myöten. Huonosti ja hätäisesti tehtynä lopputulos olisi anteeksiantamatonta ja tylsää, mutta kolmen vuoden takaisesta debyytistä bändi on skarpannut ja tiukentunut sen verran, että jälki on näinkin varsin mallikasta.
Tarkempi perehtyminen levyn tarjontaan osoittaa kuitenkin, että vaikka kappaleiden perusta onkin esikuviensa uusiothrashissa, on bändillä tarjota myös maukkaita pieksentää sekoittavia ja värittäviä jippoja lähes koko ajan. Kun tempokaan ei ole tapissa kuin osan aikaa, on kokoonpanolla tarjota intensiteettiä ylläpitäviä erilaisia raivon sävyjä läpi sen koko optimaalisen vinyylilevyn keston ajan.
The Eighbound Five on mielenkiinnon herättävä ja osittain myös ylläpitävä levy, jonkalaista Suomessa on thrash-buumista huolimatta vähän osattu tehdä. Ero maailmanluokan terävimpään kärkeen on periaatteessa pieni, mutta käytännössä oikeanlaisten askeleiden löytäminen ja ottaminen eteenpäin on äärimmäisen hankalaa. Jämerä porraskivi orkesterilla kuitenkin on jo valettuna. Mega

Pymathon / Gentle Evil
Split LP
Verdura

0,5 Jos haluaa tehdä asioita oudosti ja vaikeasti, voi julkaista vinyyli-splitillä kahden kotimaisen duon musiikkia, joista toinen räimii rupista ja vanhakantaista jonkinasteista death/thrashia ja toinen raiskaa korvia äänekkäällä ja kirskuvalla noise jazzilla. Tätä kait pitäisi kutsua sitten taiteeksi tai kohottaa jopa korkeakulttuuriksi.
Pymathon on kaksikosta se, jota kohtaan löytyy hieman enemmän ymmärtämystä kuin Gentle Evilille. Rummuilla ja kitaralla jammailemalla luodut kolme biisiä kuulostavat juuri siltä, kuin miten ne on tehtykin eli improvisoiden. Minkäänlaista päätä eikä häntää tahdo löytyä kitaran kirskuessa rumpujen paukkeessa kuin satunnaisesti, jolloin instrumentaalikaksikko malttaa edes hieman mielensä ja soittaa yhteen normaalimpaa old school mäiskettä. Soittaminen voi varmasti olla hauskaa ja mukaansatempaavaa, lopputulos levyltä kuitenkaan ei.
Vielä rasittavampi tapaus on kiekon toinen puoli, jossa niin ikään rumpali hakkaa mitä mieleen juolahtaa ja päälle tuutataan elektronisilla vempaimilla aiheutettua tärykalvoja repivää mölyä koko 16-minuuttisen teoksen ajan. Kuulemma tällaisessa musiikissa on perinteisesti saksofoni suoltamassa möykkää, mutta yhtä ärsyttävältä sekin kait kuulostaisi. Ei armoa, ei hellyyttä, ei ymmärtämystä.
En myönnä enkä kiellä, ettenkö saattaisi olla täysin väärää kohderyhmää levyn sisällön suhteen, mutta ehdoton kantani kuitenkin lienee, että albumin julkaisu ja tarjonta on jotain mitä en tahdo ymmärtää millään tasolla. Jos mikään ei enää elämässä tunnu miltään, base-hyppääminen kuulostaa liian vaaralliselta, soittaminen ei maistu ja provosointi kiinnostaa, voi tästä löytyä tylsyyttäsi piristävä soundtrack. Mega

Shatter Messiah
God Burns Like Flesh
Dockyard 1

Osta CDON:sta!
3,5 Kun lusikkaansa on monessa sopassa hämmentänyt, tarttuu omiin keitoksiin väkisinkin entistä makua. Näin myös kitaristi Curran Murphyn tapauksessa, joka on päässyt esittelemään taitojaan mm. Annihilatorin ja Nevermoren keikkakokoonpanoissa. Luovuuttakin herralta tuntuu löytyvän, sillä God Burns Like Flesh on jo toinen levy sitten vuoden 2006 orkesterin perustamisen ja debyytin jälkeen.
Nevermore-mielikuvat ovat vahvoja eikä vähiten vokalistin Greg Wagnerin ilmeisen samankaltaisuuden äänenkäytön suhteen Warrel Danen kanssa. Myös Shatter Messiahin musiikki on samalla tavalla melodista ja voimakasta eikä Annihilator-vertailukaan aivan perusteetonta olisi. Nämä yhteneväisyydet eivät kuitenkaan missään vaiheessa herätä negatiivisia assosiaatioita, sillä bändin musiikissa on silti enemmän omaa kuin lainattua tai varastettua. Ja mikä tärkeintä, biisit ovat uljaita ja seisovat vankasti omin jaloin.
Vaikka sävellyksissä voimaa, viekkautta, vauhtia ja viriiliyttä onkin, jää niiltä silti uupumaan lopullinen selkeä iskevyys. Mieleenpainuvat kertosäkeet loistavat poissaolollaan ja tuntuvat korvatun pelkillä C-osilla. Pienellä viilauksella kolmoslevyn voisi helposti odottaa nousevan julkaisuvuoden kymmenen parhaan levyn tuntumaan. Mega

Taint
Secrets And Lies
Rise Above

Osta CDON:sta!
2,5 Levyt voivat joskus olla hankalia tapauksia, etenkin jos niiden sisältöä haluaa tai joutuu analysoimaan. Musiikki voi olla vaikeasti tartuttavaa, lähestyttävää tai joskus sitä ei tahdo päästä edes riittävän lähelle muodostaakseen sopivaa lähestymisstrategiaa. Taintin kakkoskiekko Secrets And Lies on juuri tällainen levy.
Periaatteessa musiikki liikkuu jossain rockin, myöhäisempien aikojen hardcore punkin ja sludgen välimaastossa olematta oikeastaan mitään näistä. Biiseissä on hyvä sopivan raskas ja rosoinen boogie, ne eivät ole sieltä kaikista yksinkertaisemmasta päästä eikä vaihtelevuuttakaan puutu. Kun veikeät kappaleiden nimet kuten Barnstorm Zombie Revival ja Born Again Nihilist vielä hyvin komppaavat isäntiään, pitäisi homman olla siinä kuosissa, että läski alkaisi sätkiä. Mutta kun ei.
Muutamaa viisua lukuun ottamatta (esimerkkinä huilulla sävytetty rauhallisesta lähes maaniseksi yltyvä What The Crow Saw) kappaleista vain puuttuu se tunnistamaton jokin, joka todella animoisi kropan päästä varpaisiin. Lopputuloksena on dilemma kuinka paljon levystä haluaisi pitää ja kuinka paljon siitä todella tykkää. Levyn päättää viimeisen kappaleen hiljaisuutta seuraava piilobiisi……………………………………………………joka edelleenkään ei ole hauska ja yllättävä idea. Mega

Those Who Bring The Torture
Those Who Bring The Torture
No Colours

3 Jos tietää mitä tekee, ei aikaa sen tekemiseen tärväännyt paljoa. Tämän viisauden ovat kolme ruotsalaista velikultaa oivaltaneet, sillä tarinan mukaan levy on sävelletty, äänitetty ja miksattu alusta loppuun viikossa. Kun albumin 17 kappaletta piestään läpi vielä rapiaan 37 minuuttiin, on musiikissakin pidättäydytty ainoastaan olennaisessa eli vanhan koulukunnan ruotsalaisessa death metalissa ja Carcass-mallin grindcoressa.
Sen verran perusasioiden ääressä orkesteri liikkuu, että mukaan on mahtunut muutama ilmiselvä lainaus tai kunnianosoitus riffipuolella ja tästähän levykokonaisuudessa onkin loppujen lopuksi kysymys eli vanhojen hyvien aikojen tuomisesta vuoteen 2007. Selkeästi esittämänsä musiikin alkuperäisinä aikalaisina kokemus ja näkemys genrestä tuoksuvat selvästi läpi, jonka ansiosta biisit on saatu tarvittavalla groovella heräämään eloon ja eroon tasapaksuudesta.
Vaikka levyä ei voikaan haukkua oikein mistään ja sen kuuntelu on suhteellisen viihdyttävää kerta toisensa jälkeen, ei sen anti jaksa kuitenkaan nousta genressään edes lähelle klassikon statusta. Sellaiset albumit kun on tehty jo 90-luvun taitteessa pioneerien toimesta. Mega

UneXpect
In A Flesh Aquarium
Ascendance

Osta CDON:sta!

Nyt viedään kuuntelijaa kuin narussa teuraaksi vietävää pässiä, jota on jo kertaalleen yritetty epäonnistuneesti nirhata kalauttamalla klapilla päähän. Kanukit saavat tämän aikaiseksi toisella levyllään, jossa yhdistyy jollain tapaa oikeastaan melkein kaikenlaisia raskaan ja vähän muunkin musiikin tyylisuuntia. Avantgardemaisella tavalla totta kait.
Koko albumi on alusta loppuun asti sellaista ilotulitusta, että joka toinen kerta sen kuuntelu joko ärsyttää tai sitä kuuntelee ihastuneena ja ihmetellen suu sepposen selällään. Tavaraa on tungettu kappaleisiin sen verran paljon, että ähkyn vaara on alati läsnä. Näennäisen kaoottisesta materiaalista ja lähestymistavasta huolimatta jokainen hetki on täysin käsittämättömällä tavalla saatu sorvattua saumattomasti yhteen, vaikka ajoittain kuulostaakin kuin kaksi tai useampaa erillistä biisiä olisi laitettu soimaan samaan aikaan.
Tekotaiteellista tai kieroa kieron vuoksi – aivan sama. Jos Mike Portnoykin on sanonut, että aivoon alkaa sattua tätä kuunnellessa, ei minunkaan tästä tarvitse mitään ymmärtää muodostaakseni viha/rakkaus-suhteen ilman numerointia. Mega

Vendetta
Tyranny Of Minority
Lion Music

Osta CDON:sta!
2 Orkesterin nimeäminen armon vuonna 2006 Vendettaksi osoittaa aikamoista mielikuvituksen puutetta, sillä onhan noita jopa levyttäneitä kokoonpanoja ollut tuolla nimellä varmaan joka maassa aina Suomea myöten. Onneksi aivan yhtä surkeaa ei ensilevytyksen sisältö kuitenkaan ole, vaikka edes keskitasolle ei kahdentoista raidan anti nousekaan.
Aiemmin Lion Music on asetellut kitaristi Edward Boxin harteille jonkinmoista kitaravirtuoosin viittaa julkaisemalla herran parit soololevyt ja nyt tarkoitus olisi lunastaa oikealle orkesterille paikka melodisen metallin historiankirjoissa. Yritykseksi tämä kuitenkin jää, sillä vaikka biiseissä idean tynkiä onkin ja satunnaisia kelvollisesti maistuvia melodioita ja sooloja, ovat kappaleet silti turhan valjuja ja toistensa näköisiä. Osasyynä on suhteellisen munaton tuotanto, mutta myös samasta seikasta kärsivä vokalisointi.
Ihan kiva on ehkä pahinta miten musiikkia voi kuvailla, mutta ei tästä muutakaan pysty sanomaan. Mega


Kaikki materiaali © 2001-2007 Inferno, Hamara & Miika "Mega" Kuusinen.

Kaiken materiaalin lainaaminen ja käyttö ilman lupaa on kielletty